Tyttö. Juoksemassa niityllä.
Valtavasti kukkia. Hehkuvia; valkoisia, keltaisia, kultaisia, verenpunaisia.
Merensinisiä. Kukasta kukkaan. Elinvettä, mettä. Elämänjanoon.
Syli täynnä väriä, iloa. Kaikenväristä.
Eniten keltaisia pieniä terälehtiä, jättimäisiä punaisia. Sievät siniset välähtävät.
Erivahvuisia varsia leviää tytön käsistä hipomaan paljaita sääriä.
Auringon ruskettamien käsien on haettava parempaa otetta onnellisesta taakastaan.
Syli täynnä iloa, elämää. Elämänlehtiä, joiden painoa ei huomaa.
Joiden sivalluksia säärille ei tunne. Vain uskomaton, hellittämätön ilo:
Minulla näin paljon kannettavaa, näin kaunista. Jokaiselle vastaantulijalle riittää, jokaiselta voi myös saada. Kauneimman kukan kantaja, antaja voi saada vielä enemmän.
Yhä kauniimpia. Syli pursuilee. Elämää.
"Tuon vielä otan, ja tuon!
Katso, tuollakin kaunis kuin kissanpoikanen unesta havahtuessaan. Tuo vielä sopii, noin sievä...
Miten kaunis maailma! Minulla näin paljon iloa. Minun elämäni näin kauniilla niityllä. Keskellä näin hyvää. Yö on kaunis, aamukin, ah! Päivän rusotus ja illan suloinen hämy. Kukat laulavat heleillä kielillään joka hetki. Aamusta iltaan, ei melkein nukkua saata!"
Kukkameri muuttuu valomereksi. Värit sekoittuvat, etääntyvät, hämärtyvät.
Pieni, valkoinen vanamo putoaa ensin. Sitten toinen, kolmas. Kimppu käsistä kirpoaa. Varsien silittämät jalat yhtäkkiä haavoilla. Silmissä vesi. Vesivärit.
Joskus sielun pitää puuskahtaa kovasanaisestikin, jotta ruumis ymmärtäisi pysähtyä.
Kynttilöiden, musiikin ja ajatustenvirran illasta, joulun rauhasta
Veela
