Arjen makua

Juhannuksen jälkeen yhtä arjen makua.

Tai siis väsymystä. Ja suoritustyöpäiviä.

Kaikeksi onneksi kolme vain, ja illoin rauhaisat harrasteet.

Työtunnit vedetään täälä useimmiten ruisleivällä, 

tää kesälaiskotus alkaa ruuanlaitosta ja päättyy siivoukseen.

Nälkäisäkäinen töistäpalaaja saa toisinaan hämmästytettyä itsensäkin 

niillä tekeleillä, joita jääkaapin (ilmeisen ehtymättömistä) antimista saa loihdittua.

Saanko esitellä, tiistain lounaspäivällinen:

Tomaattinen pestopitsa.

Teet sen näin:

 Kulhon pohjalla sopiva määrä jauhomaisia ainesosia,

itse käytin ruisjauhoja, pellavansiemenrouhetta, auringonkukan- ja seesaminsiemeniä, sämpyläjauhoja, vehnäjauhopurkin loput ja leseitä. Lisää tilkka ja toinen vettä ja loraus öljyä.

Pyörittele tasaiseksi ja kauli pellille.

Päälle ruuttaus ketsuppia, päälle pestoa jääkaapinperuspurnukasta

ja viipaloi se riittävästi vihanneslaatikossa säilööntynyt tomaatti ylimmäksi. 

Makua chili-mausteesta ja viime vuonna kuivatusta nokkosesta.

Sitten ne juustoraasteet sieltä pakkaslokeron syövereistä.

Paista sopivasti.

Ja maista - yllätys voi olla positiivinen!

 

 Tänään päästiin kouluistumiskaverin kanssa jo astetta fiinimpään ravintoon,

fetasalaattia tacosipseillä. Ja seura kai se tärkeintä on, syömisessäkin.

Huomisaamuna mersukyyti starttaa about 8.10 kohti Torniota,

ja hyttysiä (kuulema). 

Tavarat on vielä levällään sohvalla, tiskit tiskaamatta ja suihkut ottamatta,

joten tää (t)yökyöpeli siirtyis seuraaviin hommiin.

Yöpalaksi vielä kirkkautta juhannuspäivän auringonnoususta. 

Rakkauel, Veela

 

Juhannusiltoja

 Mökillinen tilataideteos.

 

Mökki ja höperöt.

 

Polku avautuu heinien laitaan, jonka takana ulappa.

 

 

Taivas ja maa ovat yhtä. Ja vesi kesän Se elementti.

 

Ilta ja sumu hiipivät.

Rapulla kengät aavistelevat lämpöisen tuvan porinoita.

 

 Sauna. Kyly. Puhtaus.

 Uusi ilta ja uudet värit.

Tyttö ja aurinko.

 

 Taivas ja sen värit. Ikinä en kyllästyisi.

 

 Ja pieninkin heistä iloitsi.

Kiitollisna kauneusrikkaasta juhannuksestaan 

meren rannalla, kaukana kavala maailma,

Veela

Pienen paikalta

Oon tuntenu itseni pieneksi tässä elämässä viime aikoina.

Jos on törmännyt sellaisiin asioihin omassa elämässään, jollaisia ei olisi tahtonut  

siinä kohdata, on suhteellistettava elämäänsä uudelleen.

Oltava tekojensa takana, tunteidensa takana,

ja etsittävä ne asiat, jotka todella kantavat.

Annettava elämälle tilaa olla epäreilu,

ja itselle mahdollisuus olla heikko.

Epävarma, ja epäonnistunutkin.

Pieni.
 

Elämä on täynnä kiintymisiä ja läheisyyksiä.

Ystävyyksiä, ja rakkauksia, ja jotain siltä väliltä.

Mistä sitten tietää, mikä niistä on mitäkin?

Eli: mitä on rakkaus?

Tätä elämänkokoista kysymystä mietittiin kera Mannan yhtenä kesäisenä yönä.

Kyse on kai määritelmästä. Rakkauden määritelmästä. 

Oikein, siitä tai ainakin sen vierestä olen täällä jo kerran puhunut.

 http://aurinkopiirtaa.blogspot.fi/2016/02/se-on-nyt-jo-taalla.html

Ja samaan päätymässä taas.

Ei rakkaus ole meissä, sinussa ja minussa.

Se on kaikkialla.

Se on sinun ja töissä kohtaamasi lapsen välillä,

kaupan kassan kanssa hymyillyssä hetkessä,

sisarten halauksessa ja

ystävien yhteisessä elämänretkessä.

Jokaisen ihmisen sisällä.

Ihmisen ja maailman välillä

(sillä siihen tarvitaan jotain pehmeää).

Mutta se romanttinen rakkaus sitten.
Sen pitäisi olla jotain sokaisevaa, jotain sellaista, mitä ei Voi järkeillä.
Johon liittyy sellainen luottamus, että se kumoaa kaikki epäilykset.
Luottamuksellaan sokaisevaa.
Haluan uskoa, että sellaista on olemassa.

Tällaiseen rakkauteen minä uskon.
Vain armollinen rakkauden käsitys antaa minulle
oikeuden olla pieni ja epäonnistunut.
Silti arvokas ja rakastettu, rakastava.
Merkityksellinen.


Kauniista sumusta,
Veela

Hiekkakakkuja

Tänään töissä oivalsin sen taas:

Tämä työ antaa ja palkitsee,

mutta vaatii panoksensa.

Se vaatii satoja tavallisen turruttavia leikkihetkiä,

kengännauhansitomisia, kieltämisiä, kinastelujen setvimisiä,

metsäretkiä ja hiekkakakkuja.

Joustoa ja aikaa.

Eikä aikaa ei voi korvata millään.

Lasten kanssa palkinnon saa vasta ajan päästä.

Sitten kun lapsi luottaa, ja tekee sen näkyväksi.

Sitten kun joku muu huomaa tuon luottamuksen, ja sanallistaa sen itselle.

Tältä viikolta, joka oli epätavallisen lyhyt, eikä helpoin 

(mutta helpompi kuin edellinen) 

lähden juhannuslomalle hyvillä mielin.

Teen työtä, jolla on tarkoitus.

Kaikesta huolimatta.

Tuntui, miltä tuntui ja näytti, miltä näytti.

 

 Neljän ja puolen vuorokauden vapaudesta,

Veela

Iltaviesti

 Oon ilmeisesti menettäny kirjoitustaitoni viime kuukausina.

Kuvat vaan tuntuvat kertovan kaiken sen, minkä haluan tämän kesän kynnyksellä jakaa.

Ajatukset pienen pään sisällä etsivät ulostulomuotoaan, sovitaan vaikka niin.

Kevyt, kaunis ja kirkas

kuviin kehystetty

tuntuu hyvältä.

Virvoittaa.

 

Viikonloppu,

herkullinen yhdistelmä valmistujaiskakun makeutta,

kaadetun puun tuoksua ja biitsikentän hiekkaa varpaiden välissä.

Saunavihdan pehmeyttä, käen kukunnan kaikua.

Ihmeellistä yötä järvellä,

jossa sumu vaeltaa. 

Kuluva viikko, 

väsymystä, paineistettua työilmapiiriä ja päätäsärkeviä ajatuksia.

Tänään, koti-ilta, pitkästä aikaa.

Iltalenkki hurjasti sataneen kesäpäivän usvassa.

Rauhaa, joka huuhteli kaiken turhan.

Viimeisten kilometrien kohdalla sade kasteli kasvot,

eikä kohta maistunut enää yhtään suolaiselta.

Puhtaalta vain.

Kotonaan Veela ei malta mennä nukkumaan.

Tahdon käpertyä tähän rauhaan, tuttuun ja niin kovin turvalliseen.

Tähän hetkeen, kun velvollisuudet ja maailma ovat kaukana.

 

Hyveli yöteli,

Veela

Päivänkakkaroita

Pyöräilykesää.

Rikkaruohoja. Toisten pihoissa. Mikä onni saada niitäkin siistiä!

Ja perunoita maahan panemassa kanskin.

 Pikku hippi sisälläni alkaa olla vauhdissa. 

Syreeninkukkamehusta tulee tosiaan vaaleanpunaista!

 

Cookieita, kuinkas muuten.

 

Ja juhannusruusu sen kertoo:

Kesä on täällä, kaikkinensa.

Huomenna kohti mökkielämää, maistunee!

Ja ihmisiäkin, kaikkei kivoi.

 

Myrskypäivän illasta kohti nukkumatin nurmikoita,

Veela

Päivistä menneistä, ja myöskin tästä

Venlanpäivän piknik.

Aurinkoinen työpäivä ja viikonlopun lomalle!

 

Karanneiden koululaisten kunniaksi,

ketunleipäkakkua ja voikukkamehua.

Armoton autopoika 6w. 

Kummitätikin löysi lempparinsa aarrelaarien kätköistä.

"Täällä kuudenikäinen elää hetken jokaisen, tietämättään onnellinen olla saa..."

Viikonlopun viimeiset sapuskat. Kuinkas muutenkaan.

Tekisi mieleni väittää, etten mää yleensä...

Yks ihana oli tullu takas, ja muistanu mua kaukana.

Kuulema viime tekstin sanat korvissaan korua valinnut. 

Ja yhteiset juuret, ja ympyrä elämän ehtymättömänä kehänä, eikös?

Tuli mun lemppari heti!

Ilta-auringon kauneudesta, joka näyttää varjotkin pehmeinä, iloiten,

huomiseen kouluiluun makoisilla unilla valmistautuen,

 suloisia unia toivotellen,

Veela

Hajanaisia

Ystävän kotona viikonloppuna. Kirppistelyjä, vuotiaan valloittavia hymyjä ja kesän kukkia.

Lapset nauravat ja linnut laulavat, läheisimmät välittävät, 

vaikka kuinka elämänsä sotkisi. Armollista. Ei osaa kuin kiittää. 

Ja Kuoppiksellakin, niitä rakkaiksi käyneitä, jotka paljossa auttaneet.

Korviaan lainanneet. Ja nyt, lähtemässä, kokonaan tai hetkeksi.

Ajatuksia tarjoileva aamiainen tiistai-aamuna muisti muumeilulla:

 On niitä, jotka jäävät ja toisia,
jotka lähtevät. Kukin saa valita itse,
mutta on valittava ajoissa,
eikä koskaan saa antaa periksi.
-Tove Jansson-

Jälleen nuo sanat niin totta.

Kuoppiksen ikkunalla kissa, niin kuin ennenkin. Seinän vieressä pyörät, keittiössä kahvinkeitin.

Kaikki niin kuin kaikkina kesäkuina, ja kuitenkin, niin eri.

Elämä on antanut lahjana paljon, viime aikoina hurjan paljon.

Kaikkea sellaistakin, mitä ei osaa edes oikein käsitellä. Tiedä yhtään, mistä tässä on kysymys.

Muutoksia, suuntaan ja toiseen. Iloon ja ahdistukseen.  

Pakottanut päättämään, ja muuttamaan ja muuttumaan.

Se tekee kipeää. Painaa pienen paikalle, araksi.

Helpottaa tieto, että Isän kädessä. Kaikki.

Että vain näkisi metsän puilta. 

Huomaisi, että (armon) aurinko paistaa minunkin tielleni, kukat kukkivat sen varsilla

ja maailma elää. Eikä kukaan tiedä, minne se tie vie. Ja siinä sen kauneus.

Työstään ja ihmisistään iloiten,

Veela