Hajanaisia

Ystävän kotona viikonloppuna. Kirppistelyjä, vuotiaan valloittavia hymyjä ja kesän kukkia.

Lapset nauravat ja linnut laulavat, läheisimmät välittävät, 

vaikka kuinka elämänsä sotkisi. Armollista. Ei osaa kuin kiittää. 

Ja Kuoppiksellakin, niitä rakkaiksi käyneitä, jotka paljossa auttaneet.

Korviaan lainanneet. Ja nyt, lähtemässä, kokonaan tai hetkeksi.

Ajatuksia tarjoileva aamiainen tiistai-aamuna muisti muumeilulla:

 On niitä, jotka jäävät ja toisia,
jotka lähtevät. Kukin saa valita itse,
mutta on valittava ajoissa,
eikä koskaan saa antaa periksi.
-Tove Jansson-

Jälleen nuo sanat niin totta.

Kuoppiksen ikkunalla kissa, niin kuin ennenkin. Seinän vieressä pyörät, keittiössä kahvinkeitin.

Kaikki niin kuin kaikkina kesäkuina, ja kuitenkin, niin eri.

Elämä on antanut lahjana paljon, viime aikoina hurjan paljon.

Kaikkea sellaistakin, mitä ei osaa edes oikein käsitellä. Tiedä yhtään, mistä tässä on kysymys.

Muutoksia, suuntaan ja toiseen. Iloon ja ahdistukseen.  

Pakottanut päättämään, ja muuttamaan ja muuttumaan.

Se tekee kipeää. Painaa pienen paikalle, araksi.

Helpottaa tieto, että Isän kädessä. Kaikki.

Että vain näkisi metsän puilta. 

Huomaisi, että (armon) aurinko paistaa minunkin tielleni, kukat kukkivat sen varsilla

ja maailma elää. Eikä kukaan tiedä, minne se tie vie. Ja siinä sen kauneus.

Työstään ja ihmisistään iloiten,

Veela