Syksy, sykkyrälle

Olin kotonakotona.

Retkellä. Sieniä, puita ja korkea tuuli.

Keltaista, vihreää. Poronpapanajäkälää, eikun.

 

 Saunoin. Satoja kylvettäneessä kylyssä, lapsensilmien lämmittämässä.

Poimin karviaiset äidin puskasta, yhdistin syksyn mustaan kultaan (lakritsi!):

lopputulos varsin herkullinen.

Rehtien ruisleipien pinta rapisi kuin syksy jalkojen alla.

Ja joka aamu, ensimmäisenä kaunein valo:

kynttilä! 

Vielä täällä omimman omaisuuden pesässäkin, toisessa kotona.

Ja puolukoita piirakallinen. Valkoisen vaniljan kanssa.

Sirkeä syksy!

Kotonani tässä tuulessa,

Veela

Sinä minuna, minä sinuna

Jokaisessa ihmisessä, jokaisessa itsessä, keskeistä on itsetunto.

Miltä tuntuu olla oman elämänsä itse, miten ja millaiseksi määrittelee itsensä

- itselleen.

Itsetunto rakentuu lähes täydellisesti toisten ihmisten kautta, peilaamalla. 

Puhutaan huonosta itsetunnosta esimerkiksi tilanteessa, jossa 

joku jatkuvasti aliarvioi omia kykyjään, miellyttävyyttään, riittävyyttään suhteessa muihin.

Kokee huonommuutta, ja epävarmuutta omasta asemastaan.

Koska omia asemiaan on jatkuvasti varmisteltava, on helpointa välttää kaikkea sellaista uutta,

jokavoisi kyseenalaistaa jo totuttuja elämän asentoja.

Tätä kautta voidaan helposti huomata, että

itsetunto vaikuttaa oleellisesti myös toisten kohtaamiseen.

Jos pelkään ihmisiä, 

sen yleensä näkee käytöksestäni. 

Koska pelkään, olen varovainen.

Vältän uusia asioita, tilanteita. 

Pidän epätoivoisesti kiinni kaikesta siitä, joka on minun.

Minulle tuttua, turvallista.

Toiset ovat minulle uhka,

peilejä, joihin en halua katsoa.

Koska en kestä nähdä itseäni.

Pelosta seuraa varautuneisuus, vieraan välttäminen.

Pelko on tunteista voimakkaimpia, myös silloin kun sitä ei tunnisteta peloksi.

Pelko saa ihmisen toimimaan itsekkäästi,

ajatuskapasiteetti ei riitä oman selviämisen yli.

Pelko pitää ottaa vakavasti, sitä ei saa vähätellä, sillä se värittää koko todellisuuden.

Pelko hämärtää käsitystä ympäröivästä elämästä,

moninkertaistaa hauraasta itsetunnosta aiheutuvat näkemykset.

Näen, että uusi ihminen katsoo minua.

Hän seisoo ystäväni, minun hyvän ystäväni vieressä, 

ja hymyilee.

Minua pelottaa. Tunnen, että pian hän vie ystäväni. 

Sivuuttaa minut, lykkää maantieojaan ihmettelemään, 

miten ylipäänsä kuvittelin, että joku tahtoisi olla kanssani.

Muutun ilmaksi, hajoan tuuleen eikä minua enää ole.

Toiset ovat paitsi peili, josta kohdata itsensä, myös

koko itseyden rakentumisen perusta. 

Erilaiset kontaktit, kohtaamiset saavat näkemään uusia puolia myös itsestä. 

Rakentumaan, pala palalta.

Ystäväni tulee luokseni, kysyy, lähdetäänkö yhdessä.

Lämmittää, paljon.

Tuo muukalainen tallustelee ystäväni perässä luokseni

(vähän ujostiko?),

mietin sekunninsadasosan. Ojennan käteni.

Kysyn, tuleeko hän meidän kanssamme. 

Kun on itse saanut hyväksyntää, välittämistä,

on sitä helpompi jakaa myös eteenpäin. 

Kun toinen kulkee niin lähellä, että voi nähdä itsensä, oman kuvansa selvästi, 

tuntea hallitsevansa sitä, voi avata myös oman sielunsa peiliksi.

Toiselle, tuntemattomalle.

Olen kuunnellut ja osallistunutkin pienesti keskusteluihin koskien päivien polttavaa aihetta, muukalaisia, jotka vaeltavat armaaseen synnyinmaahamme paremman elämän hauraassa toivossa.

En ole hitusta enempää perillä Suomen saati maailman taloudellisesta tilanteesta, erinäisten kaupallisten ja humanististien pääomien riittävyyksistä, tai muustakaan "kovasta" tiedosta. 

Minuun sattuvat epäreiluus, tyrmäävät kannanotot,
joissa ei nähdä ihmistä sadehupun takaa.

En tahtoisi olla jommankumman puolella, argumentteja on yhtä aikaa liikaa ja liian vähän.

Uskon kuitenkin, että pelko on painavana tässä asiassa, linjan molemmin puolin.

Pelko, joka kumpuaa epävarmuudesta oman aseman suhteen.

Pelko, joka opettaa pitämään omastaan kiinni, kynsin ja hampain.

Pelko, joka saa ihmiset nousemaan toisiaan vastaan.

Jottei itse katoaisi.

Mutta juuri silloin se tapahtuu, katoaminen.

Kun ei ole peiliä, kukaan ei kerro, että sinä olet. Juuri sinä.

Arkana,

Veela

Tee se nyt!

... Niiden merkitys on tällainen: ihmisiä eivät elämässä johdata teot, vaan sanat.

He eivät pidä niinkään paljon siitä, että heidän on mahdollista tehdä tai olla tekemättä jotakin, 

kuin siitä, että heidän on mahdollista puhua eri asioista vakiintunein sanoin. 

Sanat, joita heidän välillään pidetään erittäin tärkeinä ovat minun, omani, ja nämä he liittävät erilaisiin kohteisiin, olentoihin ja esineisiin, jopa maahan, ihmisiin ja hevosiin. 

Yhdestä ja samasta kohteesta he sopivat, että ainoastaan yksi saisi sanoa - minun,

 ja sellaista, joka saattaa sanoa mahdollisimman suuresta tavaramäärästä minun, 

pidetään kaikkein onnellisimpana. En tiedä, minkä vuoksi on niin, mutta onpahan vaan. 

Yritin pitkän aikaa selittää sen suoranaiseksi eduksi, mutta minusta se tuntui vääryydeltä. 

 - - -   - - -   - - - .

Myöhemmin laajennettuani tietämykseni piiriä vakuutuin, ettei ainoastaan suhtautumisessa meihin, hevosiin, käsitteellä minun ole mitään muuta perustetta kuin alhainen ja eläimellinen ihmisvaisto, jota he sanovat omistusoikeudeksi. Ihminen vakuuttaa: "minun taloni", eikä milloinkaan asu siinä, vaan huolehtii ainoastaan sen rakentamisesta ja kunnosta. Kauppias sanoo: "minun puotini". 

Joku sanoo: "minun verkapuotini", vaikka hänen vaatteensa ovat paljon huonommasta verasta kuin hänen kaupassaan on myytävänä. On ihmisiä, jotka sanovat maata omakseen, vaikka eivät ole koskaan tuota maata nähneet eivätkä astuneet sille kertaakaan jalallaan. 

On ihmisiä, jotka sanovat toisia ihmisiä omikseen, vaikkeivat ole nähneet heitä milloinkaan; koko heidän suhtautumisensa noihin toisiin ihmisiin on siinä, että he tekevät heille pahaa. 

On miehiä, jotka sanovat naisia omiksi naisikseen tai vaimoikseen, vaikka nuo naiset viettävät yhteiselämää toisten miesten kanssa. Eivätkä ihmiset elämässään pyri siihen, että tekisivät sellaista, mitä pitävät hyvänä, vaan siihen, että voisivat sanoa mahdollisimman suurta tavaramäärää omakseen. Olen nykyään vakuuttunut, että juuri siinä on ihmisten ja meidän hevosten välinen olennainen ero. Ja sen vuoksi, puhumattakaan meidän muista valopuolista ihmisiin verrattuna, me jo yksistään tuon takia voimme rohkeasti sanoa, että olemme elävien olentojen portaikossa korkeammalla kuin ihmiset: ihmisten toiminnan, ainakin niiden, joiden kanssa minä olen ollut kosketuksissa, määräävät sanat, meidän sitä vastoin - teot. ...

 (Tolstoi 1885, Vanha ruuna; Nummen 1917 mukaan) 

 Tulkinnanvapauden (ja vastuun) 

lukijalle luisuttaen,

Veela

P.s. Tiiättekö, miltä maistuu parahin puolukka sadesumuisessa metsässä?

  Jos ette, menkää ja kokeilkaa. Nyt on se aika!

Maammoni mailla, taattoni turuilla

 

Pihapiiri oli sama tänään 

kuin kymmenen vuotta sitten.

Sama kuin se on ollut niin kauan kuin voin muistaa.

Enkä vieläkään, kaikkien näiden vuosien jälkeen,

voi oikein kuvitella 

sinua Maammo saunapolulle ämpäreinesi,

sinua Taatto pirtin keinutuoliin uutisia kuuntelemaan,

sinua Mummo harvahampaisena ekaluokkalaisena pihatietä ulosastumaan.

Voin vain nähdä elämän jäljet, 

kuulla vanhan talon tasaisen hengityksen.

 Vanhan viikon lopusta alkaa aina uusi.

Punainen rantasauna jää kaipaamaan viime vuosituhannen kesiä.

 

Kynttiläiseltä Kuoppikselta,

Veela

Pääasioita

Koulussa.

Paljon paljon lukemista, kaunollista myös.

 

"Lauseita voisi selittää pitkään. Maailma on sana, sanat ovat todellisuuden vastine, oikea tai väärä. Sanat ovat hallitsemisen välikappale. Sanat ovat kilpailua oikeuden omistamisesta ja vääryyden osoittamisesta. Sanat ovat sivistyneistön ammatti, he tuottavat pääosan julkistetuista sanoista. Myös harhaanjohtavat sanat ja usein juuri ne. Sanojen ilmaisemat tarkoitukset, opit, totuudet, on itse kunkin vastaanottajan kyettävä tarkistamaan, kukaan ei voi tehdä sitä hänen puolestaan."

(E. Paasilinna, Yksinäisyys ja uhma)

 

"Mutta ihmisten talot, ne olivat paikoillaan. Muutamat äsken rakennetut ovat vielä jäykkiä. Niiden seiniin ei ole vielä syöpynyt ulkoa eikä sisältä päin elämän riemujen ja järkytysten henkeä, tuota, mikä vasta antaa kuolleille seinillekin hengen. Mutta joukossa oli sellaisia, taloja ja mäkkejä, jotka jo sata vuotta sitten saivat henkensä ja ovat sen säilyttäneet..."

(F.E. Sillanpää, Ihmiset suviyössä)

"Öissä puut solisevat kuin vesi. 

Silmäluomien alla on päivä onnellinen ja puhdas.

Liikut vapaasti, liu´ut kuin purjeet täynnä tuulta

kesänä kun koulu on loppunut ja olet kahden vaiheilla, 

et kaipaa, et tiedä onko yö vai aamu,

saaret selällä liikkuvat vitkaan vesivirroissa

ja kohoavat valoon, kukaan ei tiedä sinusta,

päivä puhaltuu, höytyväpallo, kukaan ei tiedä että elät

täällä salatussa kirkkaassa, kuin kevyt korkea pilvi"

 (B.Carpelan, Vuodet kuin lehdet)

Syksy on täällä tänään.

Arki, sinä ihanin!

Veela