On syksy, ja kultaiset linnut
lentävät kaikki kotiin sinisen veden yli;
rannalla istuen tuijotan syksyn koruja,
ja hyvästely humisee puissa.
Hyvästely on suuri, ero on edessä,
mutta jälleennäkeminen on varma.
Siksi on uni kevyt, kun nukahdan, käsi pään alla.
Tunnen erään äidin hengityksen silmilläni,
ja erään äidin suun sydäntäni vasten:
nuku ja uinu, lapseni, sillä aurinko on poissa-
(Edith Södergran 1929)
Nyt se on tapahtunut: olen lähtenyt.
Kuoppis, kaikkien kauniiden aikojen koti,
on jäänyt kultaiseksi linnuksi vesien yli liitävään parveen.
Haikein mielin painoin tiistaina oven takanani kiinni,
noiden seinien sisällä on tunnettu niin monet elämän värit,
nähty niin monet ajat.
Uusi kotini ei ole löytänyt vielä mielessäni yhtä tuttua nimeä kuin tuo vanha,
mutta paikkansa sillä jo on.
Tänne, näihin vaaleisiin huoneisiin rakennan ensimmäistä omaa kotiani,
sellaista, jossa vain yhteisiä asioita, astioita ja lattioita.
Sydän sikkaralla sytytän kynttilöitä eripariruokapöytäämme
ja mietin, missä kaapissa termospulloa olisi hyvä säilyttää.
Illalla samoilen hetken uusien teiden hiljaisuudessa
ja nostan saunassa jalat seinälle.
Parvekkeen vieressä suuri pihlaja on jo marjoista täysi.
Syksyisestä,
Veela
