Jokaisessa ihmisessä, jokaisessa itsessä, keskeistä on itsetunto.
Miltä tuntuu olla oman elämänsä itse, miten ja millaiseksi määrittelee itsensä
- itselleen.
Itsetunto rakentuu lähes täydellisesti toisten ihmisten kautta, peilaamalla.
Puhutaan huonosta itsetunnosta esimerkiksi tilanteessa, jossa
joku jatkuvasti aliarvioi omia kykyjään, miellyttävyyttään, riittävyyttään suhteessa muihin.
Kokee huonommuutta, ja epävarmuutta omasta asemastaan.
Koska omia asemiaan on jatkuvasti varmisteltava, on helpointa välttää kaikkea sellaista uutta,
jokavoisi kyseenalaistaa jo totuttuja elämän asentoja.
Tätä kautta voidaan helposti huomata, että
itsetunto vaikuttaa oleellisesti myös toisten kohtaamiseen.
Jos pelkään ihmisiä,
sen yleensä näkee käytöksestäni.
Koska pelkään, olen varovainen.
Vältän uusia asioita, tilanteita.
Pidän epätoivoisesti kiinni kaikesta siitä, joka on minun.
Minulle tuttua, turvallista.
Toiset ovat minulle uhka,
peilejä, joihin en halua katsoa.
Koska en kestä nähdä itseäni.
Pelosta seuraa varautuneisuus, vieraan välttäminen.
Pelko on tunteista voimakkaimpia, myös silloin kun sitä ei tunnisteta peloksi.
Pelko saa ihmisen toimimaan itsekkäästi,
ajatuskapasiteetti ei riitä oman selviämisen yli.
Pelko pitää ottaa vakavasti, sitä ei saa vähätellä, sillä se värittää koko todellisuuden.
Pelko hämärtää käsitystä ympäröivästä elämästä,
moninkertaistaa hauraasta itsetunnosta aiheutuvat näkemykset.
Näen, että uusi ihminen katsoo minua.
Hän seisoo ystäväni, minun hyvän ystäväni vieressä,
ja hymyilee.
Minua pelottaa. Tunnen, että pian hän vie ystäväni.
Sivuuttaa minut, lykkää maantieojaan ihmettelemään,
miten ylipäänsä kuvittelin, että joku tahtoisi olla kanssani.
Muutun ilmaksi, hajoan tuuleen eikä minua enää ole.
Toiset ovat paitsi peili, josta kohdata itsensä, myös
koko itseyden rakentumisen perusta.
Erilaiset kontaktit, kohtaamiset saavat näkemään uusia puolia myös itsestä.
Rakentumaan, pala palalta.
Ystäväni tulee luokseni, kysyy, lähdetäänkö yhdessä.
Lämmittää, paljon.
Tuo muukalainen tallustelee ystäväni perässä luokseni
(vähän ujostiko?),
mietin sekunninsadasosan. Ojennan käteni.
Kysyn, tuleeko hän meidän kanssamme.
Kun on itse saanut hyväksyntää, välittämistä,
on sitä helpompi jakaa myös eteenpäin.
Kun toinen kulkee niin lähellä, että voi nähdä itsensä, oman kuvansa selvästi,
tuntea hallitsevansa sitä, voi avata myös oman sielunsa peiliksi.
Toiselle, tuntemattomalle.
Olen kuunnellut ja osallistunutkin pienesti keskusteluihin koskien päivien polttavaa aihetta, muukalaisia, jotka vaeltavat armaaseen synnyinmaahamme paremman elämän hauraassa toivossa.
En ole hitusta enempää perillä Suomen saati maailman taloudellisesta tilanteesta, erinäisten kaupallisten ja humanististien pääomien riittävyyksistä, tai muustakaan "kovasta" tiedosta.
Minuun sattuvat epäreiluus, tyrmäävät kannanotot,
joissa ei nähdä ihmistä sadehupun takaa.
En tahtoisi olla jommankumman puolella, argumentteja on yhtä aikaa liikaa ja liian vähän.
Uskon kuitenkin, että pelko on painavana tässä asiassa, linjan molemmin puolin.
Pelko, joka kumpuaa epävarmuudesta oman aseman suhteen.
Pelko, joka opettaa pitämään omastaan kiinni, kynsin ja hampain.
Pelko, joka saa ihmiset nousemaan toisiaan vastaan.
Jottei itse katoaisi.
Mutta juuri silloin se tapahtuu, katoaminen.
Kun ei ole peiliä, kukaan ei kerro, että sinä olet. Juuri sinä.
Arkana,
Veela
