Voi elämä.
Lellittelevä aurinko on herättänyt jotain kesäisen keveää myös ihmisissä;
viime päivät on menty valon ja lämmön perässä kotikaupungin
huisista paikoista toiseen aina kun maalliset velvollisuudet
ovat hitusen antaneet periksi.
Hiekkaa ja pilvenhattaroita.
Juuri nyt on helppo kiittää.
Huomisesta en tiedä, ja eilisistä ymmärrän:
kovin on tuulella käyvä ihminen.
Elämän ansa ja rikkaus on tavallisuudessa, tutussa.
Voiko tavallinen, opittu olla itsessään niin arvokasta kuin itselleen on aina uskotellut?
Antaako tämä elämä minulle sen, mitä tahtoisin, mistä elän?
Onko lupa pyytää enempää, kun on näin valtavasti saanut?
Ajatuksilla on tapana sotkeentua, solmiutua toisiinsa.
Silloin suurin ilo voi olla mennä ja tehdä, ajattelematta.
Tuntea auringon lämpö, kukkien kauneus, tuttujen ihmisten äänet.
Pieniä, yksinkertaisia asioita.
Niihin on helppo tarttua.
Tänään
kiitän elämästä, varjoista ja valoista,
suljen silmäni pehmeän peiton sylissä ja odotan huomista.
Uskon sen uuttaluovaan voimaan, puhtaaseen valoon,
jossa tuttu on turvallista,
tavallinen tärkeää.
Himmenevän kesäillan havinasta,
Veela
P.s.
Kuoppiksen kolmas, puuttuva pyörä saadaan virallisesti takaisin
arjen aamukahveihin pikimmiten, kivvaa!
Kaukana mäellä tuli uninen Mymmeli
kiskoen perässään salongin mattoa,
johon kietoutuneena hän oli nukkunut koko talven.
(Tove Jansson: Taikatalvi)
Tervetuloa kotiin, Manna!
Karibu sana sana!
