Minä niin olen täällä istunut viime aikoina.
Nähnyt aamujen horroksen, iltapäivien kutsun mennä ulos aurinkoon,
jätskikahvittelujen hurman huomannut.
Iltojen tehokkaat tunnin kuuden jälkeen kun kampus hiljenee,
ja sen täyttymyksen tunteen kun illalla voi mennä suoraan nukkumaan.
Noutanut yksinäistä pyörääni mikroluokan seinustalta puoli yhdeksältä
ja kuunnellut kotiinajaessa kaikkia kevään lintuja hämärän Iidesjärven rannassa.
Ja nähnyt ne samat joutsenet kuin joku viikko sitten,
iltauinnilla.
Suurten lopetusten alla on ilmeisesti aina pakollinen viimespurtti,
intensiivisyydessään stressaava.
Toisaalta luonteessaan on myös jotain avuliasta:
ei tarvitse miettiä ainakaan muuta tekemistä.
Tänään, kun heitin opettajaa viime versiolla, olen hieman ymmälläni.
Tuntuu luopumiselta. Olen samalla punninnut omaa tarinaani, omia kokemuksiani.
Nyt ne ovat sellaisessa paketissa, joksi ne taisin koota
ja paketti lähetetty eteenpäin.
Mitä tässä elämässä nyt kuuluu tehdä?
Muuta kuin toivoa lukijalle pääsiäismieltä.
Kuinka sopivasti saapuukaan tuo pääsiäinen mökkeilyineen
ja tuleva viikko pohjoisen taikamatkoineen.
Kyllä minä nyt niin lähden! Ja kauas.
Ja sitten palaan, yhtä esseetä vaille vapaana,
katsomaan joko leskenlehtiä koko piharinne.
Aurinkoon kirmaten,
Veela
