Olin sielä taas, 23:tta kertaa. Puuhakkeen tuoksussa, etelätuulessa, ihmislaumassa.
Vaikkei peltoaukea, jolle on kokoontunut koko elämän monet tärkeät ihmiset,
kaikilta sen osa-alueilta, kaikilta ajoilta, ole aina helpoin paikka olla,
on se tuttu. Ja lopulta, niin kovin turvallinen.
Vaikka tuntisi hetkellisesti itsensä universumin onnettomimmaksi, yksinäisimmäksi,
on paljon saada astua telttaan, tuohon suureen.
Puheenhälinään, tai lauluaaltoon,
niin monien joukkoon.
Nähdä lapset puuhakkeessa leikkimässä,
ne muutamat pojat katapultteja puunpalasista rakentelemassa.
Se vauva, edessäistuvan naisen sylissä, joka hymyilee silmät sikkaralla.
Se isä, joka silittää pienen tyttärensä auringonkultaamia kiharoita.
Kuulla takaansa vanhan pariskunnan äänet uudistettujen laulujen sanoja tapailemassa.
Naisen eksyvä, särkyvä ääni, miehen katkeileva, mutta tasainen.
He laulavat sydämestään, ja siihen lauluun on helppo yhtyä.
Siihen lämpöön kääriytyä.
Aamulla teltta täyttyy hitaasti, sateenvarjoihin tarttuneita,
takin päälleen vetäneitä ihmisiä vaeltaa aamuseuroihin.
Monet heistä ovat harmaapäisiä, aikojen kaunistamia,
nuoremmat lienee nukkumassa tai lapsiaan pukemassa, hampaita pesemässä.
Katselen naista, joka tulee, istuu yhden kannatinpylvään katveeseen ja laskee sateenvarjonsa puiselle penkille. Kaivaa laukustaan virsikirjan, ja yhtyy lauluun, aranoloisesti.
Ristii sormensa rukouksen aikana, ja lainaa korvansa saarnalle.
Kuivaa poskeltaan jotain, ehkä hätistää hyttystä.
Katselen heitä kaikkia, ja toivon, että
vielä vanhanakin, minäkin, tänne tulisin.
Sillä heille kaikille uskon arvo on sama.
Vaikka ihmisten välillä eläisivät elämän ristiriidat,
ihmisen ja uskon välillä ei niitä ole.
Ja kotonaan Veela,
työpäivän jälkeisten puolentusinan mittaisten päikkäreiden jälkeen,
tallustaa iltakävelyään, joka ei silti herätä.
Ja ikävöi pannarintekokavereitaan.
Juo teetä, ja kohta nukkuu taas.
