Huikaiseva valo

Sun. Sol. Jua. Cолнце. Aurinko!

Hiihtelin tänään järvellä.

Latu oli syvä ja ui välillä vesiä myöten,

suksenpohjat keräs kaiken tarttuvan ja jarruttivat oikein mukavasti menoa.

Lumi kimalsi kuitenkin turkoosin suuntaan,

pakkanen pehmitti poskia

ja aurinko kumotti niin komiasti jotta.

Myötätuulisimmassa kohdassa, kun liikkumisen lämpö ehti jo kohti kasvojakin,

 tuntui tuon maailman elämää luovan valon sipaisu naamalla

hetken heinäkuun helteeltä.

Tai lämpimämmän pallonpuoliskon iltahämyltä.

Uskomaton joka tapauksessa tuon valon voima.

Ihan erehdyin suksineni sitä hankeenkin raapustamaan,

tuota iloani auringosta. Jospa muutkin huomaisivat ajatella!

Että miten kirkas, lämmin ja aikaansaava!

Nyttemmin katselen sen saman kauniin rusotusta iltataivaalla,

linnuilla on kaunis tausta lennellä.

Yksinäiseltä kämpältä kohti kotikotia pyrkien,

kunhan saa aikaseks,

Veela

Iltarukous

 
Rakas Taivaan Isä,

anna mun ympärille niitä ihmisiä, joita tarvitsen.

Niinku oot antanutkin.

Anna voimia elää vain tässä hetkessä

tässä päivässä

ja ehkä huomisessa,
ei sen pidemmällä.

Ettei pelko tai haaveetkaan,

kasvais liian isoiksi.

Mahdottomiksi purkaa.

Anna voimia elää tänään

ja rohkeutta luottaa huomiseen.

Ja nöyryyttä

jättää kaikki muu sinun käsiisi.

Jos vähän vielä uskallan,

niin tahtoisin,

silmiin valoa nähdä ilo 

ja sinun kaunis maailmasi. 

Ja kiitos yksistä enkeleistä, joilla ei oo siipiä,
ja jotka puhuu suoria sanoja rakkaudella.

Sun,
Veela

Karkauspäivä

 

Karkasin aamulla herätystä peiton pehmeään, esseetä väitösten virtailuun,

lopulta lounaan laiskostamana koko koulua.

Karkasin kahville, vaikka luento oli,

ja meni. Hyvin pärjäsi kaiketi minua ilmankin.

Kävellessä kotiin satoi valkoista vettä.

Kylmää ja märkää saunan lämmittämille kasvoille,

viileys varpaissa asti.

Tiedättekö, miltä näyttää lehdetön, musta puu  

sateesta märkänä? Se on kaunis!

Tiedättekö, miltä tuntuu, kun sataa takin kauluksesta sisään

ja autot, ohiajavat, loiskuttavat kimpoilevaa kosteutta lähelle? 

Kun kimaltaa huivissa, takissa, poskilla vesihelmiä

ja taivas taittuu vaaleanpunaiseen?

Se tuntuu hyvältä.

Kannattaa karata

vaikka joka päivä,

(kunhan ei kaikkia viikkoja).

Aikaa tässä elämässä annetaan ihan niin paljon 

kuin tarvitaan.

 Terkuin, Veela

Vuoden takana toinen tarina

Tuulettimen hurinassa unta vartovan vartti on pitkä
Ehtii aavistaa talven,
tuntea pullataikinan pehmeyden,
kuvitella kirjaston korkean katon.
Muistaa aamuherätysten ankeuden
ja iltarientojen ilot,
koulutien kiviset mutkat.
Tarinoida talvipuvut tutuille taloille,
runoilla riimit rakkaille kevätkujille.
Nähdä ihmisen, toisen, paljon.
Luulla ja unessa uumoilla
itsensä keskelle kaikkea
kotikadun kuoppaiselle kamaralle. 
 

On se kumma, että toisena hetkenä
kaipaa sitä, mistä toisena mieluiten päästäisi irti.
Toiste on keskellä sitä, minne paluusta maksaisi joskus paljon.


Kultaista koulutietä kävelleenä,
aurinkoa kallioilla, kukissa kaipaillen,
Veela

Se on nyt jo täällä

 

 Viikonlopun antoisin vinkkilinkki löytyy tuolta

http://eevakolu.fi/sitahan-se-kaikki-on/

Ois opittavaa. Muistettavaa. 

 On vain se sama rakkaus, joka asuu meissä kaikissa – siis ihan jokaisessa

 – eikä sillä ole mitään tekemistä sen kanssa, 

mitä muut ihmiset meitä kohtaan tuntevat.

  

Ja että lapset tietävät parhaiten, koska eivät pelkää.

 Myös koulukirja tuki tänään pelkoon ja tuntemiseen liittyvää päänsisäistä tutkiskeluprosessiani,

puhuipa rakkaudestakin. Oli halu palata taas tuon blogitekstin äärelle.

Vertailemaan, sulauttamaan, luomaan omaa ymmärrystä.

Freudin mukaan pelko on osittain peräisin rakkaudesta, tai oikeammin mahdollisuudesta, 

että rakkaus otetaan pois. Nimittäin, jos rakkaus poistuu, poistuu kaikki, 

mikä varmistaa subjektin suhteen maailmaan.

Tuntuu... viisaalta.

Menetyksen mahdollisuuden herättämä ahdistus siirtyy pelon kohteisiin;

 nämä taas näyttäytyvät ulkoa tuleviksi uhkiksi, joita on mahdollista välttää. 

Samalla ne näyttäytyvät myös jonakin, joka asettuu itse rakkauden esteeksi.

(Sara Ahmad 2003, 197)

Pelko on siis seurausta (näennäisesti) mahdottomasta rakkaudesta, 

jolloin "se mitä on mahdollista olla, kutistuu".

Alkaa kerätä ympärilleen asioita, 

joihin koetun rakkauden puutteen aiheuttaman ahdistuksen voi peilata, konkretisoida. 

Sillä eihän olematonta voi pelätä, helpompi pelätä jotain edes aavistuksen kosketeltavampaa.

Ihmisiä, muutosta, elämää.

Mainitussa blogitekstissä muistutetaan, että kaikki elämän valinnat tehdään 

joko pelosta tai rakkaudesta käsin. Ne on ikäänkuin vastinpari, joko tai.

Toisinaan ne tuntuu silti sotkeutuvan, kumma homma. 

Ja niinhän moni meistä toisaalta tekee - elää pelossa ja tekee valinnat pelosta käsin, ja silti toivoo niiden valintojen johtavan rakkauteen. Se on vähän hassua.

Allekirjoitan. Ja tiiän, kummasta lähtökohdasta tahtoisin omani tehdä.

Se, mistä lopulta monesti päädyn niitä tekemään, on toinen kysymys.

Muistisääntö: rakkaus on yksinkertaista, pelko on monimutkaista.

Pelko on monimutkaista, totta. Rakkaus yksinkertaista...

Ehkäpä, aina kun huomaa, että se yksin riittää.

Ei rakkautta tarvitse etsiä, se on nyt jo täällä.

(Rakkauteen) uskomaan opetellen,

Veela

P.s. Linkatun blogitekstin lukeminen edesauttaa ymmärrystä myös mun höpinöiden suhteen, 

suosittelen lukemaan siis. Ja mainittu akateeminen lähde on Sara Ahmadin artikkeli Pelon politiikka, teoksesta Erilaisuus (toim. Lehtonen & Löytty) vuodelta 2003.