Elämä on jaksottaista, jakautunut periodeihin kuin yliopisto-opinnot konsanaan.
Aika ennen jotakin, aika jonkin jälkeen,
se aika, joka on jonkin aikana.
Nyt on taas uuden ajan alku,
syksy.
Uusi aika alkaa vailla joitakin sellaisia ihmisiä,
jotka ovat entisiin syksyihin kuuluneet,
toisaalta rikastettuna joillain sellaisilla, jotka eivät ole ennen
niin lähellä omaa elämää olleet.
Elämä tuntuu jakautuvan jaksoihin myös sen mukaan, minkäsävyisiä asioita,
elämää värittäviä, milloinkin tapahtuu.
Tämä kevät ja kesä on tuntunut olevan siinä mielessä
yhtä värien sekamelskaa. Aina kun luulee, ettei jäljellä voi olla enää yhtään punaista,
ruuttaa elämän väritulostin uuden maalauksen,
jossa ei ole sen sävyjä ole säästelty.
Se tarkoittaa tähän kesään paljon iloa,
mutta vastapainoksi surua ja sen sisaria,
epäuskoisuutta, hämmennystä, pelkoa.
On mukauduttava,
päästettävä irti kuvitelmista elää keskellä jotakin pysyvää.
Eilen ajeltiin kesän päätteeksi
Yyterin aavoilta rannoilta Kallon auringonlaskun värittäminä
kohti kotokaupunkia,
ja autossa oli lapsuuden tunnelmaa.
Päivän väsy painoi silmiä, ruumis mukautui painavana penkkiin ja
uneen vajoavan korvissa kuuluivat lempeinä äänet, jotka puhuivat turvallisia sanoja.
Valot ulkoa juoksivat autoon ja ulos, mutta itse oli pimeydessä.
Vain havainnoija, niin voimaton,
mutta niin turvassa.
Puhuttiin lapsen luottamuksesta isään ja äitiin,
ihmisen luottamuksesta elämään, ja Jumalaan.
Kuinka joskus helppoa, joskus vaikeaa.
Uhma- ja murrosiät, äkilliset kapinointikohtaukset,
itkupotkuraivarien päätteeksi silti vain pitkät, voimattomat nyyhkäykset turvallisesta sylistä.
On myönnettävä oma pienuus.
Pienen paikalla kaiken suuren keskellä
ei ole helppoa, mutta turvallista on,
jos muistaa luottaa.
Muistaisipa!
Sielu täynnä
sanoja, joita elämän
autuudesta väsynyt suu
ei saa soperrettua.
Niin pienenä,
kotimatkalla,
elämä vakaissa käsissä.
Perillä
isän sylin lämpö kantaa
omaan sänkyyn asti.
Uneen, ja huomiseen
Kesän lämpimistä hetkistä kiittäen,
sateiseen syksyyn heränneenä,
Veela
