Peiton reunan paremmalta puolen viimeisen vapaapäivän valo
ja sininen taivas ikkunantauspuiden taustana
hurmaa hetkiseksi.
Pudotan kädestäni Ros Wynne-Jonesin Sade lankeaa,
jolle tuli uhrattua puolet yöstä ja aamusta.
Ihmettelen tätä elämää, sillä puolensa, karut ja kauniit.
Usein kauniit, kun haluaa katsoa. Usein karut, voimattomaksi iskevät.
Katselen horjuvaa risukuusta vedentiivistäjänä toimivaa ikkunalasia vasten,
olisi aika piilottaa se takaisin pakkasta uhkuvaan vaatekomeroon.
Tuttu kalenteri on jo avoinna pöydällä, vaikka sivut ovat vielä ihmeellisen valkeita.
Keittiössä kahvi tippuu.
Ajattelen huomista.
Aamua, johon on herättävä, koulua, jota on käytävä ja elämää, jota on elettävä.
Koko pitkä kevät. Koko pitkä kaunis kevät.
Kuvittelen omistavani kaiken sen voiman ja rohkeuden,
jolla tuosta keväästä tulee hyvä.
Voiman tehdä oikeita asioita, ja tahdon siihen.
Rohkeuden ottaa vastuu omasta elämästä ja valinnoista.
Suurinta silti: rohkeuden luottaa.
Että huomisellakin on varaa antaa ja säilyttää rakkaita, tärkeitä asioita,
antaa jokin uusi tähtikin tuikkimaan vanhojen viereen.
Rohkeuden luottaa siihen,
että ne polut, joita uuden vuoden levittämälle puhtaalle lumelle astun,
ovat toisen suuremman tiedossa, varmemmissa käsissä.
Että niitä kulkiessa yllä levittyy kaunis taivas, jolla turvalliset, tutut tähdet tuikkivat.
Että seassa tänäkin vuonna jokin uusi kimmellys,
valmiina astumaan osaksi elämäni tähtitarhaa.
Hytisen peittojen alta kömpiessä,
ja luikahdan vessan lattialämmityksen lempeyteen.
Keittiössä tuoksuu aamulle,
viluvarpaat käpertyvät villasukkiin ja
sormia lämmitellään mukin posliinia vasten.
Hiljakseen,
Veela
