Lähtö tulee hypyn lailla!

Tove Janssonin Muumilaakson marraskuu on ollut syksyn Se kirja.
Uskomaton määrä asiaa, totta ja inhimillistä, suloisten otusten elämään verhottuna.
Osuvia sitaatteja olisi vaikka blogillinen,
 tässä muutama hyvin sattunut.

 

...On niitä jotka jäävät ja toisia jotka lähtevät,

niin on ollut aina. Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa,

eikä koskaan saa antaa periksi...

...Ja päätökset pitää tehdä oikeassa mielenvireessä ja mieluiten nopeasti,

ettei vire mene ohi... 

...Hän oli ehtinyt oppia, miten tärkeää on lykätä hartaasti odotettuja asioita tuonnemmaksi,

ja hän tiesi että retkeä tuntemattomaan oli valmisteltava harkiten...

Lopulta.

...Vilijonkka tarttui matkalaukkuunsa.

"Katsokaa, että hän ottaa lääkkeensä, tahtoipa tai ei"

Vilijonkka sanoi tiukasti,

"sadan vuoden iässä ei ole leikittelemistä.

Ja te voitte mainiosti viettää koti-iltoja silloin tällöin."

Vilijonkka käveli sillan yli taakseen katsomatta,

ja Mymmeli meni hänen jäljessään. 

He katosivat pyryyn ympärillään se alakuloisuus ja helpotuksen tunne, 

joka tavallisesti seuraa jäähyväisiä...

Huomiseen hypellen,
Veela

P.s. ...Unohdin kirjoittaa jäähyväiskirjeen, en ehtinyt kirjoittaa.

Mutta minun kirjeenihän ovat kaikki samanlaisia.

Tulen takaisin huhtikuussa, voikaa hyvin.

Lähden nyt ja palaan kevätpuolella, pidä itsestäsi hyvää huolta...

Oi joulu, loisteesi

Kuule kellot, joulun kellot soivat,

melske mainen hetkeks hiljenee.

Rauhan, riemun sanomaa ne toivat, 

jota ihmiskunta kaipailee...

 

Lunta. Kuusi. Puuroa. Suklaata. Sauna. Kynttilät. Amaryllis. 

Kirkko jouluyönä. Tähdet valovyönä.

Elefanttimarssi kaukaa Afrikasta.

 Kauneus.

 

Ja odottavan aika on pitkä. Ja lyhyt.

Liian pitkä, liian lyhyt?

Loistavan joulupuun juurelta,

Veela

 

Maailma on suuri, ja valkoinen

Maailma on suuri.

Ihmeellinen ja kylmä.

Metsän suuret puut muodostavat valkoisen valtakunnan, 

jossa pieniä polkuja kulkeva ihminen

suojassa.

Pysähdy hetkeksi ja katso, mitä kaunista ympärilläsi on.

(Hyvän mielen joulukalenteri, 21. luukku)

Valkoisesta,

Veela

Näkemisiin, Kuoppis!

Joulukuun 20.päivä.

4 yötä jouluun.

Kuoppiksen joulu on vietetty ja hyvästit jätetty.

Muistettu joulun rauhan sävyttämissä hetkissä,

miten kaikki on niin hyvin.

Piirretty ajatuksiin kaunis kuva kodista, johon on hyvä aikanaan palata.

 Rinkka pakattu ja heitetty bussin tavaratilaan.

Nykyiseen kotikaupunkiin muuton jälkeen

en ole koskaan lähtenyt sieltä yhtä kauaksi

(ajallisesti ja paikallisesti).

Nyt on sen aika!

Hyvän mielen joulukalenteri käski tänään

katselemaan maailmaa lapsen silmin.

Viime päivinä on tuntunut,

ettei sitä muuhun pystykään.

Kihelmöi. 

Näkemisiä kuiskaillen,

Veela

Kuoppiksen joulu

Kuoppiksella ois koulut loppu. 

Ainakin melkein. 

Mutta joulut ois ainakin tullu.

Lunta. Lapsuustalvi.

Kuusenhakumatka.

Valkoista puuroa ja luumukiisseliä.

Tähtitorttuja.

Kynttilöitä ja joulukortteja.

Hiljaisuutta ja puheensorinaa.

Ensimmäiset 10 tuntia pieniä suuria jouluja.

Monta tuttua ihmistä, monta toivotusta.

Lämmintä.

Kaikkeen.

Lähtijöillekin.

 

Kun tuntee lähdön kutsuvan,

on sitä toteltava.

Se kutsu tulee nimittäin syvältä sisimmästämme,

ja se antaa meille tarkoituksen elämään.

Laiska kroppa kyllä kehottaisi jäämään,

voi niitä, jotka ovat sitä totelleet.

Matkaatte muukalaisina.

Olette ventovieraita.

Elätte uutta elämää, aloitatte alusta.

Mutta minne menettekin, kannatte mukana kotinne.

Se koti olette te itse.

Älkää siis ikävöikö liikaa vanhoja muistojanne,

ettehän voi olla muualla kuin nyt olette.

Opetelkaa uutta, koetelkaa kaikki.

Olkaa avoimia, ja rohkeita.

Älkää silti hylätkö oppejanne,

ne eivät lakkaa olemasta kaukanakaan.

Pitäkää kiinni arvoistanne, olettehan lähetyskirjeitä.

Olipa päämääränne lähellä tai kaukana,

Afrikassa, tai toisella planeetalla,

on poissaolon kokemus sama.

Silloin turvaudumme muistoihin,

mutta pelkkä muisto ei kanna toisen mieleen.

Vieläkin se tarvitsee apuvälineen.

Kun joskus palaatte, olemme kaikki erilaisia.

Emme kohtaa muistojamme,

vaan niitä muistuttavan ihmisen.

Eipä silti huolta!

Erilaisuus on rikkaus,

ja saammepa tilaisuuden tutustua uudelleen.

Älkää vauhkotko sen rusketuksen kanssa!

Tuokaa mieluummin tuliaisena kaunis afrikkalainen hymy,

ja tartuttakaa se meihin.

(R.K)

Vilttiin ja lämpöön,

 Kuoppiksen turvalliseen läsnäoloon kietoutuen,

Veela

Hyvän mielen päivät

Eilinen oli hyvä päivä. 

Aamulla herätys verkkaiseen puolilomalaisen tahtiin,

hetkeksi kouluun nauttimaan Humanikan turvallisesta tunnelmasta sekä

 kirjallisuustieteen ja kuluttuurintutkimuksen välisistä kiemuroista.

Sittemmin synttäripuurokutsua noudattaen tuttujen veljien valoisaan huusholliin

onnittelemaan nutturat keikkuen. 

Visiitti niin sanotusti venähti ja tulin lojuneeksi toisten nurkissa tuntikausia.

(Kiitos ja anteeksi!)

Laulamaan opettajamummolle räntäsateessa

ja kuuntelemaan kauniimpaa kuoroa kaupungin laitamille.

Villasukat jalassa kirkonpenkissä oli melkein joulu.

Enempiä ajattelematta seurasin

tuttuja ihmisiä ja tapoja noudattaen päivän toiseen kyläpaikkaan.

Ensivisiitti ja vihreitä kuulia.

Pimeän ja märän kaupungin kautta kulkeva kotimatka.

 

Tiellä musta möykky,

ihminen.

Pysähdys. Kourallinen sanoja, muutama tukeva käsivarsi.

Hoipertelevia askeleita muutaman korttelin verran, odotettu talon porstua. 

Mies pääsi sohvalleen ja esitti kinkkisen kysymyksen:

"Miltä tuntuu olla pelastava enkeli?"

Sosiaalisessa mediassa seuraamani 

Hyvän mielen joulukalenteri

on osunut monena päivänä puhumaan samoista asioista

oman elämäni kanssa. Niin eilenkin.

Yöllä luin kalenterin kehotuksen menneelle päivälle:

"Tarjoa apuasi."

Sen olin tehnyt, ja muistan taas: 

antaessaan voi saada.

Aamulla maa oli valkoinen, mieli valoisa.

Ilta on tummunut ja kynttilät palaneet koko päivän.

Kylässä kävi harvinainen, odotettu vieras.

Maailma on kaunis.

Lucianpäivän illasta,

Veela

Paljosta

Mistä olet kiitollinen tänään?

kysyi Hyvän mielen joulukalenteri eilen.

Paljosta, 

on yksinkertainen vastaus.

Karjalanpiirakoista, sinisestä taivaasta,

tutuista miehistä kajauttamassa komiasti isänmaan kunniaksi,

ihmisistä, jokaikisestä,

auttamisenhalusta, suomi -suklaasta,

nopeasta päivästä, historiasta, harmaan villatakin sanomasta.

Hiljaisesta aamusta, hitaasta päivästä.

Harvinaisista vieraista.

Kauniista nimistä, 

joita suomalaiset lapset saavat.

Huomisesta.

"Nähdä maailma hiekanjyvässä
ja taivas kedon kukassa,
kannattaa kädessään loputtomuutta
ja viettää ikuisuutta tunnissa"
- William Blake -

Kuoppiksen hämyisestä illasta,

Veela

 

Vastustelematta

Aika rientää.

Elämä hidastuu.

Marraskuu on painunut mailleen, ja aletaan olla joulun puolella.

Koulu käy vähiin.

Keltakuumerokotukset on otettu,

ja malariaverkko kahisee haaveissa.

Keitellään (k)riisipuuroja,

viltteillään levollisia päiväuni-iltoja.

Otetaan kylään pikkuveljiä.

Painellaan pipareita.

Mietitään, miten olla hyvä ihminen.

Tinkimättä mistään.

Miten saavuttaa se täydellisyys, jonka itse itselleen asettaa.

Liukastellaan pakkasen kiillottamilla pyöräteillä 

ja nostetaan katse aurinkoon, jota on kaivattu.

Availlaan kalenterin luukkuja, 

löydetään viisauksia:

"Toisinaan on hyvä istahtaa, rentoutua ja antaa kaiken ympärillä vain jatkua. 

Tarkkailla maailmaa sivustakatsojan silmin, 

eikä yrittää kasvaa tai kutistua, 

vaan heittäytyä vastustelematta elämän pyörteisiin" 

Tähän tahtoen, 

tässä hetkessä, näissä viikoissa aidosti elämään pyrkien,

Veela

 

Äidin ajatus

Pala kotoa. 

Jokaisen äidin ajatus.

Jokaiselle lapselleen.

Sunnuntaista,

Veela

Kun tulee isoksi

 

Kun tulee isoksi,

puut ovat pienempiä,

mummut nuorempia,

mopot hitaampia,

kirjat paksumpia,

päivät lyhyempiä,

maailma läheisempi,

asiat monimutkaisempia,

vanhemmat viisaampia,

uimavesi kylmempää,

pojat kivempia,

mutta hämähäkit

pysyvät inhottavina

ja nallekarkit yhtä hyvinä

kuin pienenä.

 

Ja pienet, kauniit asiat ovat yhtä tärkeitä kuin ennenkin,

tai tärkeämpiä.

Näin isonakin yksi päivä vuodessa voi olla kovin ihmeellinen.

Sillä mitä muuta se on kuin ihmettä,

huomata,

miten monta välittävää tekijää tässä elämässä onkaan.

Miten moni voi muistaa, että juuri tänään, juuri minun päiväni.

Tämä pikkuinen tyttö, jonka vuodet vierivät kuin marmorikuulat koulun asfaltilla,

kiittäis elämästä.

Ja niistä, jotka tekevät siitä merkityksellisen.

Eikä tää muistais

millon viimeks tän synttäreillä ois ollu popcornia.

 (Kämppikset ovat kultaa.)

Suloisesta marraskuusta,

Veela

Turvallisuuden keskipiste

 

 

Syksyn verkkainen vaihtuminen talveen ei ole ensinkään hullumpaa aikaa.

Se on turvaamisen ja huolehtimisen aikaa, se on aikaa,

jolloin itse kukin kerää talven varalta niin suuria varastoja kuin suinkin.

Tuntuu hyvältä kerätä omaisuutensa aivan likelle itseään,

koota ajatuksensa ja kääriytyä lämpöönsä

ja kaivautua kaikkein perimmäiseen koloon,

turvallisuuden keskipisteeseen,

missä voi puolustaa kaikkea mikä on tärkeätä ja arvokasta ja ikiomaa.

Sitten saavat pakkaset ja pimeys ja myrskyt tulla minkä ehtivät.

 

(Tove Jansson; Muumilaakson marraskuu)

 

 

Elämässä on pitkiä koulupäiviä.

Yhteisiä pitkiä koulupäiviä.

Ja koulupäivien iltoja.

Ja jouluvaloja.

Joululauluja.

Kynttilöitä (aina vaan).

Tunnelmaa.

Iltasatuja.

 

Milloin oot viimeksi nukahtanut siihen, että joku lukee satua?

Entä siihen, että huone on kääriytynyt joulutähtien lempeään valoon 

ja ilmassa on talven juhlan sävelet?

 

Se tuntuu lapselta.

Eikä yhtään hullummalta.



Turvasta,
Veela

Huuui !

Ihmisen elämä on hauras ja häilyvä,

ja pieni sysäys saa sen siirtymään yhdestä tilasta toiseen.

(Michel de Montaigne)

 

Yhdestä maanosasta toiseen!

Elämästä toiseen!

Todellisuudesta toiseen!

Hurjaa!

Pelottaa

Jännittää

Naurattaa

Mitä hullua!

Minäkö?

Epäillen,

Veela

 

Ilmassa syksyn ja lähtemisen tuntu

Jonakin aikaisena aamuna Nuuskamuikkunen heräsi teltassaan Muumilaaksossa

ja huomasi, että ilmassa oli syksyn ja lähtemisen tuntu.

 

On niitä, jotka jäävät, ja toisia jotka lähtevät, niin ollut aina.

Kukin saa valita itse, mutta on valittava ajoissa,

eikä koskaan saa antaa periksi.

 

 Muumilaakson marraskuun ajatuksin on kulunut jo useampi kollektiivinen ilta.

Asiaa ne puhuvat, nuo olossaan kovin inhimilliset olennot.

Omat fiilikset on helppo sovittaa noihin levollisiin aatoksiin.
Elämä on pelokkaita päätöksiä, jotka puhuvat rohkeudesta.

 Ajatusten aamiainen jatkoi tänään samalla teemalla:

Sankareiksi ei tulla olematta ensin pelkureita. 

(G.B. Shaw)

Tulemisista, lähtemisistä,

uuden päivän päätösten kynnykseltä,

Veela

 

Marraskuu

Yöllä on elokuvamaailmanväristä

tie kiiltää

taivas hohtaa, hehkuu sinistä

tähtien välissä kaupunki

jossa vain valot.

Kylmyys työntää kotimatkalle alkuvauhdit 

ja pyörä kiljuu kuin

kissa.

Kysymyksissä
taivas on suden silmän värinen.

Ulkona näyttää hyvältä päivältä.

Harmaanvalkoista hilettä katot, nurmi, tiet

liukkaita.

Taivas samaa sävyä, pakkasen värittämää kuulautta.

Sisällä vanhassa talossa, jonka ikkunanpuitemaalit lohkeilevat,

kaksi tyttöä heräilee marraskuuhun ja sytyttää liekit kynttilöihin.

Keittää kahvit, ja tästä päivästä tulee hyvä. 



Kuoppikselta,
Veela

Tämän päivän satu

Tyttö. Juoksemassa niityllä. 

Valtavasti kukkia. Hehkuvia; valkoisia, keltaisia, kultaisia, verenpunaisia.

 Merensinisiä. Kukasta kukkaan. Elinvettä, mettä. Elämänjanoon.

Syli täynnä väriä, iloa. Kaikenväristä. 

Eniten keltaisia pieniä terälehtiä, jättimäisiä punaisia. Sievät siniset välähtävät.

Erivahvuisia varsia leviää tytön käsistä hipomaan paljaita sääriä.

Auringon ruskettamien käsien on haettava parempaa otetta onnellisesta taakastaan.

Syli täynnä iloa, elämää. Elämänlehtiä, joiden painoa ei huomaa.

Joiden sivalluksia säärille ei tunne. Vain uskomaton, hellittämätön ilo:

Minulla näin paljon kannettavaa, näin kaunista. Jokaiselle vastaantulijalle riittää, jokaiselta voi myös saada. Kauneimman kukan kantaja, antaja voi saada vielä enemmän. 

Yhä kauniimpia. Syli pursuilee. Elämää.

"Tuon vielä otan, ja tuon! 

Katso, tuollakin kaunis kuin kissanpoikanen unesta havahtuessaan. Tuo vielä sopii, noin sievä... 

Miten kaunis maailma! Minulla näin paljon iloa. Minun elämäni näin kauniilla niityllä. Keskellä näin hyvää. Yö on kaunis, aamukin, ah! Päivän rusotus ja illan suloinen hämy. Kukat laulavat heleillä kielillään joka hetki. Aamusta iltaan, ei melkein nukkua saata!"

Kukkameri muuttuu valomereksi. Värit sekoittuvat, etääntyvät, hämärtyvät. 

Pieni, valkoinen vanamo putoaa ensin. Sitten toinen, kolmas. Kimppu käsistä kirpoaa. Varsien silittämät jalat yhtäkkiä haavoilla. Silmissä vesi. Vesivärit. 

Joskus sielun pitää puuskahtaa kovasanaisestikin, jotta ruumis ymmärtäisi pysähtyä.

Kynttilöiden, musiikin ja ajatustenvirran illasta, joulun rauhasta

Veela

Matkalla huomiseen

Kirkassilmäinen kummityttö,

joka pelokkain silmin minua muutaman päivän mittaili, ojensi

 automatkalla, pimeässä, lapasenlämpöisen kätensä

istuimensa reunan yli käteni lähelle.

Pienten sormien puristus

matkaeväänä.

 

  Elämä on se, mitä tapahtuu
sillä välin, kun me teemme muita päätöksiä.

Yöbussista,

Veela

 

Muutospainemittauksia

Miksi hakea muutosta, jos mikään ei sitä vaadi?

Epämukavuusalueelle silkasta repäisyn halusta?

Pitääkö mahdollisuuksien olla unelmoituja?

Elämysmatkalle hyötynäkökulmasta?

Toisaalta

 

Mistä tietää, jos ei kokeile?

Tarjoaako elämä mahdollisuuksia loputtomasti?

Kaikki, mikä vaatii rohkeutta, vahvistaa?

Juuret me saamme, siivet täytyy kasvattaa itse?

Uutta voi löytää vain uusista maisemista?

Ja

Vain muutos on pysyvää.

Kaikki on suhteellista.

Aina ei voi olla järkevä.

Kuuntele sydäntäsi.

"Mutta kun se puhuu niin epäselvästi",

huokailee Veela

Missä kaikki värit

Jos kevätauringon säteiden mukana

voisi lentää

olisin jo matkalla

Kauas pois

pois täältä, tästä

Hakemaan kontrastia,

todellista vertailukohtaa

Tälle elämälle, jossa kaikki

- liian hyvin

Seikkailemaan.

Jonnekin, missä jokaisen mutkan takana

uusi maisema

Jokaisen puun takana

ihmeellisempi metsä

Jonnekin, missä kaikki värit

Nekin, joihin ei ole tottunut

Ne, jotka eivät kuulu sisustukseen 

Iltapala-aatoksia.

 Samoja tuntemisia, ereinä aikoina.

Yhteinen kokemus.

Kovin helposti mieleenpalautettava.

Syksyn väreistä,

Veela

Oleellista opiskelua

Elämäni opiskelijana on kuin työhaastattelu, jossa itse asetan kysymykset.

Edellä oleva on suora lainaus eilisiltana kuunnellulta luennolta, 

jonkun viisaan opiskelijakollegan muotoilema siis.

Osuva jokatapauksessa, koska juuri noin se on!

Itse on päätettävä, mikä on oleellista,

mitä kannattaa kysyä.

Itse on myös pohdittava vastaus kysymykseen.

Voisin väittää, että välillä ottaisi kiitollisena vastaan toisten tekemiä kysymyksiä...

Eilisen toinen viisaus oli kämppiksen oppimateriaalista 

ja kuului vapaasti referoiden tähän tapaan:

Älä tee yksinkertaisista asioista monimutkaisia, 

mutta älä myöskään monimutkaisista yksinkertaisia.

Hyvin totta tuokin. 

Yksinkertaisesti 

moninaiseen opiskeluun keskittyen,

Veela

Kahisevia kultarahoja ja paljon tähtiä

Tuulee

pimeää

Ulkona kylmä, 

sisällä lämmin.

Varjoja

puita, tähtiä,

paljon tähtiä.

Kahisevia kultarahoja

tien kaikin puolin.

Suupielissä maailman makeus

sormissa syksyn tuoksu:

omena

 

-Veela

Kuoppiksen kutsu

Meillä täällä Kuoppiksen

nurkissa vinkuu muutoksen tuulet.

Tai muuton.

Kahdessa vuodessa oikein kodiksi 

käyneet kotikadun montut 

ja vetoisat ikkunat lohkeilevine maaleineen

alkavat olla jo aika rakkaita.

Suloisen Kuoppiksen kutsu kuului myös vakkarivieraan korviin

yhä vastustamattomanpana

ja

nyt meitä asuis täällä kolme.

Kaksi korvaamatonta kaveria ja minä.

Rikasta!

Me oltais täällä niinku ananas ja kookos, 

jookos?

Tuulinen syksy, koulu ja kaverit,

mitä sitä ihminen muuta kaipaa?

kyselee Veela

 

Jokaikinen päivä

Yliopiston kirjaston uumenista on toisinaan hyvä palata

kesän muistoihin, työteliäisiinkin.

Kesän muistoihin, jotka saivat rakentua monien pienten ihmisten keskellä.

Muistoihin, joissa on paljon aurinkoa ja oppimista, 

vähän uutuuden viehätystä

ja arkuutta, väsymystäkin.

Nukkuvia sormia ja varpaita.

Tuhiseva huone.

Sälekaihdinten raosta aurinko maalaa

seinille raitoja.

Kadehdin

ja suunnattomasti arvostan

heitä, jotka

elävät tämän hetken

Jokaikinen päivä.

Päiväkodin hiekkalaatikon tuoksuun,

Veela

Ropise rohkeasti

Monia taloja

valoja?

Peltisen katon rypyt

ropinan riistäjinä

kovat

imevät salaa osansa.

 

Monia taloja, saloja

salaojia

Vain rohkea 

ropina riittää maahan saakka.

 

Työmailla

mahdollisuus muutoksiin,

korkea kattoko vai kattoa

ollenkaan?

 

 

Ropinasta,

Veela

 

Muistoissa kaunis kuva

Kuva ystävien rivistä puisen tuvan valkoisilla lattialankuilla.

Kynttilöistä, saunasta, suklaakakusta,

aamuyöstä saman mökin ympärillä

silloin, kun vasta linnut ovat heränneet.

Eivätkä ajatukset pysähdy koko yönä,

iloitsevat vain.

Aamuyön aurinko

-unia kirkkaampi.

Valkoiseen taittuvaa valoa sumussa.

Usvametsän neito, kelo

lampensa rannalla.

Ääniä

varmasti satoja, poukkoilevia

Kesän kerääjät,

kiittäjät,

ovat heränneet.

Ei laulamasta lakkaa.

----

Voimattomana valossa

lasken turhaan elämäni ylämäkiä.

Mäkiauton renkaat kiihtyvät 

yhä, hurjaan laskuun

lennättävät kaiken turhan

kauas, kauas.

Vain huikaiseva hetken ilo.

--- 

Enkeli nukkuu vieressäni

Tuhahtaa,

kääntää kylkeä

piiloon aamun kirkkautta.

Vaikka kulkisin kauas 

siilien ja muurahaisten sokkeloiseen valtakuntaan,

olisi lähellä.

Arvostaan tietämättä

palailee uniensa poluilta.

En osaa kyllin kiittää.

---

Kuuntelen maailmaa ympärilläni

Että minunko elämässäni

näin paljon kaunista

näin paljon hyvää

Valo, joka tulvii ikkunoista

ilo pursuilee

jokaisen lattialankun raosta

Jokaisella nurkalla 

enkelten jäljet

Toukokuun muistoista kiittäen,

Veela

Kylä suurten vuorien syleilyssä

Tunturipurojen, pihlajien ja puolukoiden maailma.

Laaksojen ja lampaiden maailma.

Vuorten ja meren maailma.

Kallioiden ja pikku-usvien maailma.

Kaunis, jylhä maailma.

Sanaton maailma.

- ja ihminen. 

Tällä matkalla pienenä, niin pienenä.

Kuin kylä suurten vuorien syleilyssä.

Kuunnellen valtavaa voimaa.

Käytiin reissussa. 

Pyöreät kolmetuhatta kilometriä, 4 yötä ja paljon unohtumattomia hetkiä.

Hitunen aineellisia vahinkoja, hyppysellinen absurdia tilannekomiikkaa.

Höpötyksiä, hassutuksia.

Statoileja, strangiaruokaa ja suurta tuulta.

Jäämeren aaltoja

 ja lapsellinen puhdas ilo auringossa, hiekassa ja suolaista vettä suussa.

Sanatonta ihmettelyä, ihastelua ja tahtoa

tulla uudestaan.

Kotona uusi voima uusiin huomisiin.

Väsyneenä, mutta onnellisena,

Veela

Kymmenvuotias

Kymmenvuotias 

on hyvin, hyvin kevyt.

Kymmenvuotiaat hyppivät

lähes painottomina

katukäytävillä, kiviaidoilla,

sillan kaiteilla, puiden oksilla

ja pysähtyvät silmänräpäykseksi

ihmettelemään täysikasvuisten hidasta

ja kankeata etenemistä.

(Irma Kerppola)

Kotona istahdin hetkeksi keskimmäisen pikkuveikan viereen

ja kaappasin kainalooni tuon isonpienen pojan.

Sen hetken surut olivat aikuisten mittapuulla pieniä,

mutta aitousmittarilla mitattuna suuria.

Kymmenvuotias istui

ja kertoi 

että on nähnyt tuulihaukan ja ruskosuohaukan

ja koulussa -kaikkea.

Kuuntelin elämän tärkeitä asioita, tuntui tärkeältä kuunnella.

Että kymmenvuotias, iso, istuu ja kertoo, yhä vieläkin.

Pysy aina pikkuveljenä.

Seesteisestä sunnuntaista,

Veela

Nelivuotiaan viisaudella

Nelivuotiaan viisaudella:

kieltä tarvii maistamiseen, ei 

pyörällä ajamiseen.

Minkä nuorena oppii sen vanhana taitaa.

Tutuilla teillä

jää tilaa maistamiselta.

Tuoksutkin terävämpiä.

Kieli vaikenee, sielu

muistaa miten kuunnellaan.

Kuu kiertää päiväkotia.

Päivän kerrallaan, 

kotia.

Tutuilta teiltä,

Veela

Unien kulta-aikaan

 

On yö unien kulta-aikaa,

silloin usein haaveiden maihin kaipaa.

Kukkaniityn syliin,

rapistuneisiin pieniin kyliin.

Tai meren pauhaavan rantaan,

pieneksi kiveksi maailman santaan.

Kaiken keskellä turvassa tovin,

kaukana tuulesta, joka on kovin.

Lapsuuden maahan,

siellä aivan pieni ja ymmärtämätön

olla saahan?

Kerätä koivuista toukkia,

papan kanssa metsästä marjat noukkia.

Katsella, kierrellä, ihastella,

lintuin siipien voimaa ihmetellä.

Tai kauas vain,

taivaanrantaan, horisonttiin.

Auringon valoon,

ikuisen ilon taloon.

Lepoon, karkuun, piilosille,

hiljaisuuden rappusille.

Keitaalle aavikon hiekkaisen,

lähteille hymyn, huomisen.

Yö on unien kulta-aikaa,

nukkukaa siis, siinä on taikaa!

Uneksuen,

Veela

Hetket, painoa vailla

Oltiin yötä metässä.

Valtavan hiljaisuuden hyrinää,

savuinen hyrysysy.

Tasainen hengitys viereltä,

kahta puolta.

Enkeleitä.

Ajattelin loman loppua ja koulun alkua.

Kaiken loppua ja kaiken alkua.

Kultaisen kesän muisto kuin kaunis kimaltava kyynel,

mutta armas on paluu kotiin ja kouluunkin.

Ja hetket, painoa vailla!

Lentävät linnut pesiin;

                                ilmojen sulkkusiipi

liitäjä ylin,

lempeä lounatuuli

               unhovuoteelle hiipi

metsän tuoksuvan sylin.

Hiiluu himmeys kaunis

                          taivaan ikkunoissa

uutimen lailla.

Katso, hetket on niin kuin 

                              lehdet pihlajoissa,

pyhäiset, painoa vailla.

Polkua majani tumman

                          kuljen jo kerkeämmin:

armas on paluu.

Silmistä ihanan illan

                       viimeinen kyynel lämmin

kultana sieluun valuun.

(Elina Vaara)

Koulutieltä,

Veela

 

Nuo lukemattomat

                   

                  Valoa  pimeää  pimeää                     

                   Välkähdys, ja taas pimeää

Pilvet ovat kovin päättämättömiä

nuo lukemattomat

Jokaiselle ilolle omansa

- ja enemmänkin

Ajatella,

ilman valoa

emme tietäisi pilvistä mitään!

Repäisevän koulunaloituksen kinoksista,

Veela

Kissanpäivät

Lomalaisen kissanpäivät sen kun jatkuvat ja reissujen välissä ehtii haistella 

suloisen kotikaupungin arkituuliakin.

Bongailla häärekvisiittaa kierrätyskeskuksesta.

Maistella sushia.

Kahvitella sokerisormin.

Kostua ulkona alassatavasta taivaasta.

Eksyä kirjaston hyllyjen väliin.

Punnita ja säästää.

Puhua ja ajatella ja puhua ajatelmista.

Maistella Kissan päiviä.
Saada postia töhöilevältä yliopistolta.

Nähdä armasta kämppistä ja muita tuikitarpeellisia ihmisiä.

Pestä pyykkiä ja rakentaa Uunia.

Kokeilla omintakeisten omenapikkuleipien yöllistä valmistusta.

Päivän oivallus liittyy kuitenkin arjen suurimpaan iloon, ystäviin,

 ja on Frances Ward Wellerin muotoilema

 Ystävä voi kertoa sinulle asiat,

joita itse et uskalla tunnustaa itsellesi. 

Seuraavan reissun suunnitelmista,

Veela

Pimeä ratsastaa

Öissä on sitä jotain.

Erilaista, liikkumattomampaa.

Sitä, mitä kaupungissa voi erehtyä luulemaan hiljaisuudeksi.

Kylmän, tähtikirkkaan yön kruunuksi, yökiitäjien iltapalaksi ja somien unten suojaksi

 palanen paikallisen suuruuden sanavakasta:

 

Pimeä ratsastaa mustalla tammalla,
mustan tamman hännällä
huiskuttaa.
Pimeä ratsastaa äänetöntä laukkaa,
tähtisellä kammalla
hiuksiansa kampaa,
kuusta palan haukkaa
ja sitten menee pöllön silmiin nukkumaan.
  (Kirsi Kunnas)

Yökyöpelinvuorelta,

Veela

Villit lentävät

Eilisen, haalean ja hiljaisen päivän, illassa kyläiltiin oikeassa kodissa. 

Onniteltiin, hyvästeltiin, naureskeltiin, rupateltiin, ihmeteltiin. 

Laulettiin. 

Tiedättekö, huoneen jokainen soppi täynnä ihmisiä, omanlaisiaan. 

Pitkää, lyhyttä, hentoa, särmikästä. 

 Laulussa niin monta ääntä.

Yhteinen sisältö, ilo.

Turva.

Kuuntelin.

Mikä aarre, lähtösatama

lähtiessä lähelle tai kauas.

Ponnistuslauta, turvaverkko, joka kantaa.

Lähde, joka antaa siiville voiman, taivaalle sinen ja lentäjälle silmät nähdä sen.

 

Vain kesyt linnut haaveilevat. Villit lentävät.

(Elmer Diktonus)

Haaveillen,

Veela

Ihmeellinen meri

Lasketella uuden asfaltin pehmeää pintaa, 

nähdä maisemat, ennennäkemättömät.

Rakennusten uudismieliset ratkaisut, 

vanhempien punamullat,

Kalastaja-Eemelin torpat, valkopitsiset huvilat lammaslaitumen takana.

Tuntea tuuli, kesäinen, jossa aavistus syksyä.

Vauhti ja vapaus.

Haistaa puhdas meri-ilma, ojanpiennarten kasvit, 

lehmien koti.

Kuulla takaa, viereltä, edeltä

tuttujen äänten turvaverkko.

Tämän matkan, näiden päivien jälkeen samat tunnelmat 

kuin niin monesti tänä kesänä. 

Riemukas kiitos menneestä, ilo tulevasta. 

Usko huomisesta.

Edith Södergranin Ihmeellinen meri

solisee mielessä, osuu pieneen purjeeseen lempeän tuulen lailla:

Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,

tuntemattomat kukat loistavat rannoilla;

olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki

                                          toiset värit -

mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,

se herättää tulevien seikkailujen janon:

mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva

                    minullekin.

                                              
                                           (E.S.)

Åland- tunnelmissa pyykkiä pesten,

Veela

Raitaprinssi ja Pitsiprinsessa

Olipa kerran, hyvin kauan sitten.

Tai ei sittenkään, ei siitä niin kovin kauan ollutkaan. Tarkemmin ajatellen muutama hassu päivä vain. Oli pikkuinen poika, joka oli kaikista siinä talossa, joka oli täynnä rakkautta, asuvista pienin.

Pienin ja pellavaisin pellavapää, joskin hiukan vähähiuksinen, siitä katraasta, josta osan saattoi aamuisin nähdä paljain jaloin ja navoin

hipsuttelemassa postilaatikolle kivisen tien yli.

Mutta se pieni poika niin, se oli paitsi pieni, myös kovin suloinen. 

Pikkuruisella ärinällään ja murinallaan se kaivautui jokaiseen syliin, 

kantaen mukanaan rauhan perustuksia.

Raitapoika.

Jossain hyvin kaukana, 

vielä kenties matkalla tämän maailman ihmeisiin, on pieni tyttö.

Tai ehkei niinkään kaukana, ehkä hyvinkin lähellä. 

Jossain tuntemattomassa, tietämättömissä kuitenkin, on sellainen pieni ruususuu, jonka vauvanpehmeältä iholta puhdas valkoinen ja pitsien kiemuratkin löytävät kukkatarhojen kauneuden. 

Prinsessa, jonka vuoteen viereltä yksikään ei poistu arvostusta tuntematta tai tyhjin käsin. 

Lapsi, joka kantaa katseessaan maailmakaikkeutta, sen yksinkertaista kauneutta.

Pitsiprinsessa.

Tarinatuvasta, ompeluhuoneesta, 

 Veela