Olipa kerran, hyvin kauan sitten.
Tai ei sittenkään, ei siitä niin kovin kauan ollutkaan. Tarkemmin ajatellen muutama hassu päivä vain. Oli pikkuinen poika, joka oli kaikista siinä talossa, joka oli täynnä rakkautta, asuvista pienin.
Pienin ja pellavaisin pellavapää, joskin hiukan vähähiuksinen, siitä katraasta, josta osan saattoi aamuisin nähdä paljain jaloin ja navoin
hipsuttelemassa postilaatikolle kivisen tien yli.
Mutta se pieni poika niin, se oli paitsi pieni, myös kovin suloinen.
Pikkuruisella ärinällään ja murinallaan se kaivautui jokaiseen syliin,
kantaen mukanaan rauhan perustuksia.
Raitapoika.
Jossain hyvin kaukana,
vielä kenties matkalla tämän maailman ihmeisiin, on pieni tyttö.
Tai ehkei niinkään kaukana, ehkä hyvinkin lähellä.
Jossain tuntemattomassa, tietämättömissä kuitenkin, on sellainen pieni ruususuu, jonka vauvanpehmeältä iholta puhdas valkoinen ja pitsien kiemuratkin löytävät kukkatarhojen kauneuden.
Prinsessa, jonka vuoteen viereltä yksikään ei poistu arvostusta tuntematta tai tyhjin käsin.
Lapsi, joka kantaa katseessaan maailmakaikkeutta, sen yksinkertaista kauneutta.
Pitsiprinsessa.
Tarinatuvasta, ompeluhuoneesta,
Veela
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti