Eilinen oli hyvä päivä.
Aamulla herätys verkkaiseen puolilomalaisen tahtiin,
hetkeksi kouluun nauttimaan Humanikan turvallisesta tunnelmasta sekä
kirjallisuustieteen ja kuluttuurintutkimuksen välisistä kiemuroista.
Sittemmin synttäripuurokutsua noudattaen tuttujen veljien valoisaan huusholliin
onnittelemaan nutturat keikkuen.
Visiitti niin sanotusti venähti ja tulin lojuneeksi toisten nurkissa tuntikausia.
(Kiitos ja anteeksi!)
Laulamaan opettajamummolle räntäsateessa
ja kuuntelemaan kauniimpaa kuoroa kaupungin laitamille.
Villasukat jalassa kirkonpenkissä oli melkein joulu.
Enempiä ajattelematta seurasin
tuttuja ihmisiä ja tapoja noudattaen päivän toiseen kyläpaikkaan.
Ensivisiitti ja vihreitä kuulia.
Pimeän ja märän kaupungin kautta kulkeva kotimatka.
Tiellä musta möykky,
ihminen.
Pysähdys. Kourallinen sanoja, muutama tukeva käsivarsi.
Hoipertelevia askeleita muutaman korttelin verran, odotettu talon porstua.
Mies pääsi sohvalleen ja esitti kinkkisen kysymyksen:
"Miltä tuntuu olla pelastava enkeli?"
Sosiaalisessa mediassa seuraamani
Hyvän mielen joulukalenteri
on osunut monena päivänä puhumaan samoista asioista
oman elämäni kanssa. Niin eilenkin.
Yöllä luin kalenterin kehotuksen menneelle päivälle:
"Tarjoa apuasi."
Sen olin tehnyt, ja muistan taas:
antaessaan voi saada.
Aamulla maa oli valkoinen, mieli valoisa.
Ilta on tummunut ja kynttilät palaneet koko päivän.
Kylässä kävi harvinainen, odotettu vieras.
Maailma on kaunis.
Lucianpäivän illasta,
Veela
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti