Kuoppiksella ois koulut loppu.
Ainakin melkein.
Mutta joulut ois ainakin tullu.
Lunta. Lapsuustalvi.
Kuusenhakumatka.
Valkoista puuroa ja luumukiisseliä.
Tähtitorttuja.
Kynttilöitä ja joulukortteja.
Hiljaisuutta ja puheensorinaa.
Ensimmäiset 10 tuntia pieniä suuria jouluja.
Monta tuttua ihmistä, monta toivotusta.
Lämmintä.
Kaikkeen.
Lähtijöillekin.
Kun tuntee lähdön kutsuvan,
on sitä toteltava.
Se kutsu tulee nimittäin syvältä sisimmästämme,
ja se antaa meille tarkoituksen elämään.
Laiska kroppa kyllä kehottaisi jäämään,
voi niitä, jotka ovat sitä totelleet.
Matkaatte muukalaisina.
Olette ventovieraita.
Elätte uutta elämää, aloitatte alusta.
Mutta minne menettekin, kannatte mukana kotinne.
Se koti olette te itse.
Älkää siis ikävöikö liikaa vanhoja muistojanne,
ettehän voi olla muualla kuin nyt olette.
Opetelkaa uutta, koetelkaa kaikki.
Olkaa avoimia, ja rohkeita.
Älkää silti hylätkö oppejanne,
ne eivät lakkaa olemasta kaukanakaan.
Pitäkää kiinni arvoistanne, olettehan lähetyskirjeitä.
Olipa päämääränne lähellä tai kaukana,
Afrikassa, tai toisella planeetalla,
on poissaolon kokemus sama.
Silloin turvaudumme muistoihin,
mutta pelkkä muisto ei kanna toisen mieleen.
Vieläkin se tarvitsee apuvälineen.
Kun joskus palaatte, olemme kaikki erilaisia.
Emme kohtaa muistojamme,
vaan niitä muistuttavan ihmisen.
Eipä silti huolta!
Erilaisuus on rikkaus,
ja saammepa tilaisuuden tutustua uudelleen.
Älkää vauhkotko sen rusketuksen kanssa!
Tuokaa mieluummin tuliaisena kaunis afrikkalainen hymy,
ja tartuttakaa se meihin.
(R.K)
Vilttiin ja lämpöön,
Kuoppiksen turvalliseen läsnäoloon kietoutuen,
Veela
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti