Istun sohvalla eteisessä ja mama piirtää tarkkaa jakausta keskelle päänahkaani,
tiukasti letittää takkuisia kutreja ja sitoo mustalla puuvillalangalla.
Olohuoneen punaisella matolla pojat, nuo koululaiset kaverukset, harjoittelevat käsilläseisontaa.
Pienimmäinen istuu sylissäni ja nuokkuu.
Televisio pauhaa päiväntasaajan mantereelta tuttua rytmiä.
Pikkusiskoni ikäinen tulee ja hymyilee kampaukselleni, kotona pyörähtävä täysi-ikäinen
antaa vinkin äidilleen, ja homma aloitetaan alusta.
Minulla on vaikeat hiukset!
Minut ruokitaan valkoisella, tuoksuvalla riisillä ja paksulla, kuohkealla munakkaalla.
Keittiössä on lasten pöytä, josta kuuluu kotoisa hälinä.
Mama pyörittelee (jälleen) silmiään syömättömyydelleni (vaikka minähän syön!),
ja pojat tahtovat lentää. Ja tasapainoilla.
Milloin minusta on sirkustaiteilijakin tullut?
Maman kynä kiemurtelee suomen vaikeita mutkia kotitehtäväpapereille,
ja me mietitään, mitä asioita on kylpyhuoneessa.
Sitten kello on hirveästi, pienimmäinen nukahtanut
maman sylin muhkuraiselle sängylle ja omiakin silmiä luppasee.
Lähden hymy huulilla. Taas.
Kuoppiksella puhelin soi ja äiti se siellä kysyy,
pääsinkö kotiin asti.
En tiedä, millä johdatuksella olen tällaisia ihmisiä saanut!
Minun familia Africani, iloitsen teistä.
Tuosta ilosta energisoituneena leivoin yöpullaa.
Aiemmin ei ehtinyt, ja onhan tuossa tunnelmaa.
Muiden peiton alle käpertyessä tarttua jauhopussiin ja kaulimeen, oikein kotostella.
Heittää kuva kavereillekin ja saada kahviseuraa.
Keskellä yötä!
Arjestaan (ja viikonlopusta) hurmioituneena
Veela pakkailee
makuupussia kainaloonsa
ja kohtsillään tuuli puhaltaa vauhtia purjeisiin, eikös?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti