Pienen paikalta

Oon tuntenu itseni pieneksi tässä elämässä viime aikoina.

Jos on törmännyt sellaisiin asioihin omassa elämässään, jollaisia ei olisi tahtonut  

siinä kohdata, on suhteellistettava elämäänsä uudelleen.

Oltava tekojensa takana, tunteidensa takana,

ja etsittävä ne asiat, jotka todella kantavat.

Annettava elämälle tilaa olla epäreilu,

ja itselle mahdollisuus olla heikko.

Epävarma, ja epäonnistunutkin.

Pieni.
 

Elämä on täynnä kiintymisiä ja läheisyyksiä.

Ystävyyksiä, ja rakkauksia, ja jotain siltä väliltä.

Mistä sitten tietää, mikä niistä on mitäkin?

Eli: mitä on rakkaus?

Tätä elämänkokoista kysymystä mietittiin kera Mannan yhtenä kesäisenä yönä.

Kyse on kai määritelmästä. Rakkauden määritelmästä. 

Oikein, siitä tai ainakin sen vierestä olen täällä jo kerran puhunut.

 http://aurinkopiirtaa.blogspot.fi/2016/02/se-on-nyt-jo-taalla.html

Ja samaan päätymässä taas.

Ei rakkaus ole meissä, sinussa ja minussa.

Se on kaikkialla.

Se on sinun ja töissä kohtaamasi lapsen välillä,

kaupan kassan kanssa hymyillyssä hetkessä,

sisarten halauksessa ja

ystävien yhteisessä elämänretkessä.

Jokaisen ihmisen sisällä.

Ihmisen ja maailman välillä

(sillä siihen tarvitaan jotain pehmeää).

Mutta se romanttinen rakkaus sitten.
Sen pitäisi olla jotain sokaisevaa, jotain sellaista, mitä ei Voi järkeillä.
Johon liittyy sellainen luottamus, että se kumoaa kaikki epäilykset.
Luottamuksellaan sokaisevaa.
Haluan uskoa, että sellaista on olemassa.

Tällaiseen rakkauteen minä uskon.
Vain armollinen rakkauden käsitys antaa minulle
oikeuden olla pieni ja epäonnistunut.
Silti arvokas ja rakastettu, rakastava.
Merkityksellinen.


Kauniista sumusta,
Veela