Istun kirjaston kahviossa, lämpöinen kahvimuki kädessä.
Eilisen pulla lautasella vain muistojen muruina.
Kahvissa kitkerä sivujuonne, mutta alkava päänsärky vaatii lahjuksensa.
Elämä ympärillä kuohuu, kumisee, värinöi.
Yhteisöllisyyden kehdossa on helppoa olla vain yksi muiden joukossa, ei kukaan.
Kevyttä olla itsensä; se, joka haluaa juuri nyt ja juuri tässä.
Tässä päivinä muutamina olen kuunnellut pienensuuren elämäni isompia ja pienempiä vaikuttajia, heidän terveisiään tästä elämästä, tähän elämään. Ja huomannut, miten helppoa.
Vain kuunnella. Ehkä tuoda oma näkemyksensä, ehkä ymmärtää olla hiljaa.
Nähdä ja katsoa omalta paikaltaan.
Että on oma paikka!
Vaikka joskus kovin sumuisessa ympäristössä, sielläkin oikeus omaan ajatukseen.
Vapaus niistä lapsuuden, nuoruudenkin kuvitelmista, että on pakko valita puolensa, ihmisten, ajatusten, sukujen suhteen. Että jos on yhdessä samanlainen, on oltava myös muissa. Mikä vaatimus! Ihmiselle, johon vaikuttavat niin monet ja jonka kuitenkin elettävä itse oma elämänsä. Vain oma elämänsä. Todellisuus, raadollisempaa.
Oltava kaikesta eri mieltä jonkun kanssa, kaikkien kanssa jostain. Oltava itsensä.
Ulkona taivas vetäytyy harmaaseen.
Pitkätukkainen juottaa kypärähattupäiselle äidinkieltä, äidin äänellä. Lapsi huutaa.
Vapahdus ja vastuu, samassa maidossa. Mustan ja valkoisen välissä harmajan helmet.
Hiljaisesti,
Veela
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti