Ensiksi: työt on loppuneet.
Viimeistä kertaa on astuttu alas tutuiksi käyneet portaat,
heilautettu kättä massiiviselle rakennukselle portaiden yllä
ja polkaistu vapauteen, jossa paistaa syksyn aurinko.
Muistot jäivät, ja ikäväkin pikkistäriikkisen,
niitä pieniä kauan katsottuja ja rakkaiksi ruvenneita kohtaan.
Paljon sain, ja opin. Kiitollista.
Nyt on hyvä hetki suunnata taas, ilolla, koulunpenkille,
armas gradunraakile siellä jo kovin malttamattomana odottelee.
Pieni vapaus töiden lopun ja gradupakerruksen väliin konkretisoitui
Kevon luonnonpuiston uskomattomissa maisemissa.
Ruskasta ei ollut tietoakaan enää, mutta maisemista kyllä,
tuntureista, vaivaiskoivuista, putouksista, mökeistä ja pakkasöistä. Tähdistä, revontulista.
Hiljaisuudesta, ja hyvästä seurasta.
Askeleista ja ajatuksista, jotka hitaasti, matkan taittuessa kävivät turhiksi.
Haastavaksi nimitetty reitti oli kaunis,
luonnossa mielen täyttävä tyhjyys tervetullutta.
Ja että tämmösiä tyttöjä, joiden kanssa tällaisia tehdä!
Kotona puissa on punaista ja keltaista, tuulessa lentäviä lehtiä.
Auringossa maailma kirkas, ja taivas.
Mieli ihmeissään selkeästä valosta.
Onnellisuuden korjuun aikoja, luulen.
Hymyilen.
Ihastuttavasta elostaan,
Veela
P.s. Jonain kauniina päivänä saatte oikean kuvakirjoitelman Lapin lumosta,
kenties sanoja reissun käänteistäkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti