Astuisin tietä. Hiekkaista, auringosta lämmintä.
Kaunista tietä, jolle puut luovat lempeät, tuudittavat varjonsa.
Ihmettelisin, miten yhtä pehmeätä hiekkaa
on niin monessa paikassa.
Miten tällä maailmalla on varaa tällaiseen?
Tällä maailmalla, jossa lapsella ei ole kenkiä, paitaa, edes kotia.
Kuuntelisin elämän ääniä ympärilläni, enkä muistaisi,
miltä kuulostaa hiljaisuus mummolan metsäautotiellä.
Hengittäisin kesää ja uneksisin keväthangista,
vaikka tietäisin niiden olevan vain lätäköitä.
Kaipaisin ihmisiä ja asioita, joita en uskoisi kaipaavani.
Aavistaisin kaipaavani haavekuvia, kullattuja muistoja.
Silti en osaisi päättää, arvioida kuinka suuri on arvottoman kullan osuus,
kuinka syvällä oikea perusta. Puinen ja tukeva.
Epäilisin itseäni kaikesta, enkä enää tietäisi, minkä puun alla varjo olisi lempein.
Kauneus sokaisisi, hohtaisi kaikkialta.
Katsoisin eteen, taakse, sivuille,
tässä ja nyt.
Törmäisin kaikkialla valomuuriin.
Mikä siunaus, ylenpalttinen!
Ihmetellen,
Veela
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti